Ehkä vähän karkea otsikko mutta kyllä se hetkellisesti pitää paikkansa ja eteenkin tuon malipalikan kanssa. Eläin jonka vietit on jalostettu äärimmilleen niin yritä nyt siinä sitten rakastaa sitä samalla kun se täydensuunotteella yrittää purra käsivarrestasi läpi. Onneksi kyseessä on jo kolmas pentu ja tietotaito on kehittynyt matkan varrella - tiedän, että tämäkin on ohimenevä vaihe.
Viikolla on kohuttu kolumnista jossa kirjoittaja kertoi yrittäneensä olla koiraihminen pari viikkoa ja luopui sitten koirasta. Ymmärrän häntä täysin.
Kun Jumi tuli taloon oli se ensimmäinen koira jonka tulisin viemään pennusta aikuisuuteen. Jumi oli helppo noin muuten - ei koskaan kokeillut hampaita ihmiseen eikä esittänyt ns. häiriökäyttäytymistä. Oli nätisti ja nukkui paljon mutta silti olin helisemässä. Toki kyseessä oli myös ensimmäinen "oma" koira joten vertailupohjaa ei ollut siihen mitä sen pitäisi olla. Tässä kohtaa ainoana vertailunkohteena toimi vanhin kissani Kiuku - se oli rakkautta ensinäkemällä. Näin Kiukusta kuvan kun se oli 3 pvä vanha ja tiesin, että se on minun kissa. Viikko sen jälkeen kun se muutti meille muistan, että itkin sitä, että joku päivä joudun siitä luopumaan ja toivoin salaa, että Kiuku elää ikuisesti. Tällaista tunnetta ei syntynyt Jumin ja minun väliin kun se työnnettiin minulle syliin Helsinki-Vantaan lentokentällä 11-viikkoisena.
Muistan miten silittelin sitä pientä pentua joka tuhisi sylissäni ja mietin, että miten tässä nyt sidettä luo kun lähinnä vaan vituttaa se täydellinen kaaos minkä pentu toi tullessa, se sotku missä eletään kun joka puolella on kusta tai paskaa kun ei sitä ehdi vartioimaan joka minuutti ja sen koiran itsepäisyys kun ei pysynyt missään porttien takana.
Mennään eteenpäin ajassa muutamia kuukausia kun koira on reilu puolivuotias, hetkittäin sisäsiisti mutta täynnä virtaa aivan niinkuin nuoren pennun pitääkin olla. Omistajalla tosin tahtoo mennä hermoon pahasti koiran innokkuus, kaikki asiat mitä pitäisi opettaa ja se, että välillä tuntuu ettei se mitään opi. Edelleenkään sellaista "ooo, mä rakastan sua ihan yli kaiken" -tunnetta ei ole kehittynyt. Muistan miettineeni useasti koiran palauttamista kasvattajalle - koska Jumi oli sijoituskoira niin se olisi ollut ihan käypä vaihtoehto. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään koska halusin kehittää itseäni, halusin kehittää itseäni koiran kanssa ja jokin pieni sisälläni huusi ettei saa luopua. Että otetusta vastuusta ei luovuta.
Sen jälkeen minun ja Jumin suhde on vain vahvistunut. Kasvamme yhdessä ja vaikka se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä ja koira tuotti mielestäni enemmän harmia kuin iloa alussa niin tällä hetkellä me olemme yhtä. Jumi on elämäni koira ja en vaihtaisi hetkeäkään pois. Se tietää minut ja minä tiedän sen, sellainen sanoinkuvaamaton yhteys mitä en pysty kuvailemaan.
Aina ei ole oikea ratkaisu purra hammasta ja jatkaa eteenpäin mutta joskus se kannattaa.